Pauliinan kuukausikirjeet 2023
Ensimmäinen kirje: Ystävyyden illuusioista ja lukijuudesta (tammi 2023)
Hyvä lukijani,
Sanoin että lähettäisin tämän kirjeen myöhemmin tässä kuussa, mutta enhän minä malttanut odottaa! Kävi niin kuin aina, kun olen alkanut puhua jollekulle ajatuksissani. Ainoa tapa vapautua hiljaisesta päänsisäisestä monologista on avata suunsa, tai tässä tapauksessa laskea sormet näppäimistölle.
Olen miettinyt parasosiaalisia suhteita siitä asti, kun luin tuosta käsitteestä eräästä somevaikuttajaa käsittelevästä artikkelista. Parasosiaalisella suhteella tarkoitetaan siis suhdetta ihmiseen, jonka koemme ystäväksi, vaikka oikeasti vain seuraamme hänen elämäänsä tavalla tai toisella. Omaelämäkerrallisia teoksia kirjoittaneena ihmisenä tiedän jotakin tästä samastumisesta. Monet kirjojani lukeneet ihmiset suhtautuvat minuun kuin ystävään. Se on joskus hämmentävää, mutta enimmäkseen on ihan mukavaa saada osakseen lämmintä kohtelua.
Jokin tässä ilmiössä silti vaivaa minua. Kaiketi se, miten näitä suhteita valjastetaan markkinoimiseen. Vähän niin kuin puhelinmyyjä kertoi Kalevan jutussa vastikään: ”Ensin myyn heille itseni, sitten tuotteen.” En haluaisi osallistua sellaiseen. Tai ainakaan en tahdo leikkiä kenenkään ystävää saadakseni hänet ostamaan asioita.
Tätä kirjettä ei siis kirjoita ystäväsi vaan kirjailija, jolla on monia eri syitä lähestyä sinua. Jotkut syyt ovat suorastaan yleviä niin kuin vaikkapa halu rakentaa yhteyttä muihin. Toiset ovat kai moraalisesti neutraaleja niin kuin mieltymykseni kirjeisiin ja kirjoittamalla ajattelemiseen sekä toiveeni siitä, että somella olisi pienempi rooli ammatillisessa elämässäni. Mutta sitten on myös syitä, jotka ovat puhdasta oman edun tavoittelua. Haluan esimerkiksi laajentaa lukijakuntaani ja pysyä ihmisten mielissä, kun he käyvät kirjakaupassa ostoksilla tai valitsevat lukemista kirjastosta ja äänikirjapalveluista.
Tekeekö se tästä kirjeestä sitten teeskentelyä? Toivon ettei.
Tärkein syyni kirjoittaa sinulle taitaa olla se, että välttelen erästä toista projektia. Tämän vuoden aikana tarkoitukseni on kirjoittaa käsikirjoitus, joka kyllä innostaa minua mutta joka on toistaiseksi pelkkä kokoelma sekalaisia ajatuksia, ideoita ja luettua aineistoa. Jos en koskaan alkaisi toden teolla kirjoittaa sitä, se saisi säilyä mielessäni täydellisenä. Ensimmäinen luovan työn kynnys on aina haluttomuus hyväksyä tekevänsä jotakin inhimillistä ja siksi väistämättömän virheellistä. Mukavampaa olisi kirjoittaa kirjeitä, tai somettaa, tai siivota. Ehkä on hyvä, että olen luvannut vaivata teitä vain kerran kuukaudessa.
Raahessa viime päivät ovat olleet hämäriä. Pimeän kauden jäljiltä kaipaan valoa, aurinkoisten hetkien toiveikkuutta ja energiaa. On vaikea tavoittaa kirkkaita ajatuksia, kun maailma näyttää niin samealta, mutta onneksi päivät sentään pitenevät. Merkitsen kalenteriini niiden mitan. Tänään lumipilvien peittämä aurinko on horisontin yläpuolella klo 10.06–15.54. En ole varma, miten tuo tieto minua hyödyttää.
Valitsin tarkkaan kirjeeni ensimmäiset sanat. Ei ystävä vaan lukija. Ei rakas mutta hyvä. Jos en uskoisi siihen, että kirjoittamalla voidaan jakaa merkityksiä tuntemattomien kesken (jopa niin etteivät he välttämättä ole sekuntiakaan elossa samaan aikaan), koko ammatiltani katoaisi pohja. Entä miksi lukija on hyvä? Ajattelen kai, että lukijoina meistä tulee esiin piirteitä, joihin emme välttämättä yllä itse elämässä. Olemme sallivampia ja tyynempiä kaiken sen edessä, mitä todellisuus sisältää.
Minulle helpoin tapa sietää jotakin vastoinkäymistä on kuvitella se osaksi elämästä ja olemassaolon kamppailusta kertovaa tarinaa. (Ellei hankaluus sitten ole sukkahousujen silmänpaon kokoluokkaa, jolloin se soveltuu paremminkin yksityiskohdaksi koomiseen kertomukseen.) Ehkä tavasta olisi apua myös sinulle? Jos haluat kokeilla, kuvittele itsesi tarinan päähenkilöksi ja ala tarkastella hänen todellisuuttaan kiinnostuneen kertojan silmin. Mikä päähenkilösi elämässä on erityistä, havaitsemisen ja kenties myös kunnioituksen arvoista?
Kaikkea hyvää tammikuuhusi! Kirjoitan seuraavan kerran helmikuussa, mutta vähän luulen, että puhun sinulle ajatuksissani jo ennen sitä.
Pauliina
P.S. Kirjeeseen ei voi vastata suoraan, mutta minut tavoittaa osoitteesta pauliinavanhatalo@gmail.com
Toinen kirje: Etäisyyksien kaipuusta (helmi 2023)
Hyvä lukijani,
Muutama vuosi sitten näihin aikoihin olin matkalla auringossa. Muistan yhä, miten oloni keveni ja hartiani laskeutuivat, ja miten valo löysi kasvoni kävellessäni pitkin mukulakivikatuja.
”Mieleni tuottaa täällä ajatuksia, jotka usein yllättävät minut”, merkitsin silloin muistiin. ”Epäilen että sillä on jotain tekemistä etäisyyden ja jatkuvan yksinolon kanssa. Kuulen itseni paremmin, ääneni saa voimaa. Joskus jokin tavattoman varma ajatus pysäyttää kirjoittamisen. Täytyy lähteä liikkeelle, antaa ajatuksen upota yhä syvemmälle. Kysymys lienee: Kuinka tuoda kotiin se ihminen, jonka matkalta löytää?”
Ikävöin sellaista tilaa nyt kun en ole matkustanut aikoihin yksin, jos ei lasketa muutaman päivän irtiottoja Suomen sisällä. Olen selaillut taas Rebecca Solnitin teosta Eksymisen kenttäopas. Se käsittelee kaiken muun ohella kaukokaipuuta – tai sinisiä etäisyyksiä, niin kuin Solnit kirjoittaa.
”Eräänä lempeänä ja kosteana varhaisena kevätaamuna ajoin mutkittelevaa tietä Mount Tamalpaisilla, joka on lähes kilometrin korkuinen vuori vähän Golden Gate -sillasta pohjoiseen, kun kaarre paljasti äkillisen näkymän sinisävyiseen San Franciscoon kuin unten kaupunkiin”, Solnit kirjoittaa. ”Minut täytti valtava halu saada asua tuossa sinisten kukkuloiden ja rakennusten kaupungissa, vaikka asun siellä, olin juuri ennen lähtöäni nauttinut siellä aamiaista, eivätkä ruskea kahvi, keltaiset munat ja vihreät liikennevalot olleet saaneet minussa aikaan samaa polttavaa tunnetta.”
Suomensin Solnitin teoksen pari vuotta sitten ja siihen palaaminen lukijana on vähän hankalaa. Pelkään havaitsevani jonkin kömpelyyden tai virheen, joka minun olisi pitänyt osata välttää tekstiä kääntäessäni välttää. Hiukan samasta syystä en mielelläni palaa omiin teoksiini. Yleensä alan riidellä vanhan itseni kanssa vähintään pilkutuksesta. Minulla on kausia, jolloin pilkutan aika kurinalaisesti, ja toisia, jolloin ajattelen, että ajatukset virtaavat vapaammin, kun pilkkuja on vähemmän. En saa linjaa vakiintumaan.
Pilkuista minulle tulee muuten aina mieleen toinen suomentamani kirja, Deborah Levyn Elämisen hinta. ”Kiistelin iltapäivällä pilkuista editorini kanssa”, Levy juttelee teoksessa ystävälleen. ”Hän haluaisi lisätä tekstiini pilkkuja, jotta sen lukeminen olisi helpompaa. Se nainen rakastaa pilkkuja. Sitä voi kuvailla vain pilkkupsykoosiksi. Hän lisää niitä joka paikkaan. On kun työskentelisi Viagraa nauttineen pilkun kanssa.”
Sekä Solnitin että Levyn ajatukset kutsuvat minua tauon jälkeen, ja siksi olen yrittänyt siedättää itseäni kohtaamaan omaa tekstiäni painettuna. Vähät minusta! kannustan itseäni ja yritän kuunnella, mitä noilla kirjailijoilla olikaan sanottavaa.
Arkeni on nyt poikkeuksellisen tiheää ja täyttä. Minä ja puolisoni olemme laittaneet itsemme likoon vanhan elokuvateatterirakennuksen pelastamiseksi, ja toivon niin kovin, että me ja ympäröivä pienen tehdaskaupungin yhteisö onnistumme siinä. Teen siis avustushakemuksia tähän kulttuurihankkeeseen, sometan niin tiheästi ettei yksityiselle olemiselle tunnu jäävän tilaa, vetoan päättäjiin ja kaupunkilaisiin, koetan jakaa tietoa ja oikoa väärinkäsityksiä ja tapaan jatkuvasti enemmän ihmisiä kuin mihin olen kirjailijan arjessani tottunut.
Juuri nyt ei ole irtautumisen eikä lähtemisen aika. On aika olla siinä missä on ja antaa kaikkensa.
Olen silti kehitellyt joitakin keinoja ottaa tarvittaessa hetkellisesti etäisyyttä omaan elämään. Katselen horisonttia, tietysti, tätä omaani tai sitten sitä, jonka näen läheisen matkalta lähettämästä kännykkävideosta. Jälkimmäinen horisontti on vähän erilainen. Valo ja värit ovat toisin, ja se tuntuu minusta pelkästään hyvältä asialta. Tuolla kaukana on olemassa maailma, johon nämä merkitykset täällä eivät ulotu.
Myös kirjoittaminen on luonnollisesti etäisyyden ottamista, omien ajatusten ja kokemusten tarkastelua käsivarren mitan päästä. Siksikin kun vapauduin hetkeksi kansalaisaktiivin roolista ja tehtävistä, halusin kirjoittaa aivan ensiksi teille. Ehkä halusin samalla varmistaa, että olen yhä itseni saatavilla ja etten katoa itseltäni pysyvämmin keskellä kiirettä ja poikkeuksellisen tilanteen vaatimuksia.
Joskus etäisyyden jano laantuu kun vain hengittää. Kehollisen läsnäolon tiedostaminen on välimatkan saamista omiin ajatuksiin, ja hengityksen rytmi on sama kuin aalloilla siinä katselemassani kännykkävideossa. Toisinaan ei ole aivan helppoa tietää, haluaako jonnekin kauas – vai sittenkin vain lähemmäksi itseään.
Voikaa hyvin! Lukekaa puolestani niitä kirjoja, joihin en ehdi nyt tarttua. Maaliskuun kirjeessä pystyn kai kertomaan, miten täällä kävi. En uskalla vielä kuvitella sinne asti.
Pauliina
Kolmas kirje: Katoavaisuudesta ja perinnöstä (maalis 2023)
Hyvä lukijani,
Laadin jokin aika sitten testamentin. Päätöksen taustalla ei ollut mitään vakavaa, mutta kokemuksena se hämmensi silti. Testamentin kirjoittaminen tuntui minusta joltakin, mitä henkilöhahmot tekevät Agatha Christien dekkareissa. Katsoin melkein olkani yli löytääkseni sen puutarhurin, joka noissa kirjoissa todistaa aina allekirjoituksen oikeaksi.
Mitä ihminen voi toivoa jättävänsä maailmaan? Vuosien myötä kysymys on minulle koko ajan olennaisempi.
Kirjallisuuskeskustelua seuratessa on vaikea välttyä ajattelemasta, että meidän kirjailijoiden tulee pyrkiä jäämään niminä eloon. Että parasta mitä voimme saavuttaa on asema tärkeänä ja käänteentekevänä poikkeusyksilönä, joka kirjataan ylös kulttuurihistoriaan. Se on minusta kuitenkin melko epätoivoinen tavoite elämälle. Merkkihenkilöiksi nostetaan vain kourallinen ihmisiä ja aika hautaa heistäkin useimmat, tekee patsaista pölyä. Täytyy kai olla muutakin, mitä kohden kurottaa?
Muistojen ja oman itsen katoavaisuus ei onneksi herätä minussa nykyään niin paljon pelkoa kuin nuorempana. On oikeastaan huojentavaa todeta joskus keskellä vaikeuksia, että parissa vuosikymmenessä unohdan varmaan tämänkin kamppailun, ja tietää, että myös suuret henkilökohtaiset tragediat haalistuvat olemattomiin ikuisuuden sokaisevan kirkkaassa valossa. Aika tekee palveluksen meitä kalutessaan.
Kun kerran mainitsin Christien dekkarit, täytyy todeta, että ummehtuneet arvomaailmat tekevät noihin kirjoihin palaamisesta vuosi vuodelta vaikeampaa, niin halukkaasti kuin niitä joskus ahminkin. Epäilen, että sama kohtalo koituu hiljalleen omien teosteni osaksi. Että niiden asenteet osoittautuvat kyseenalaisiksi ja tietopohja hataraksi, vakiintuneet moraalikäsitykset haukotuttavat eivätkä humoristisiksi tarkoitetut tyypittelyt naurata. Jos niin on, tervemenoa! En jää itsekään kaipaamaan kaikkia menneitä ajatuksiani.
Palatkaamme ydinkysymyksen äärelle: Mitä kirjailijan kannattaa tavoitella, jos ei ikuisuutta nimelleen tai ajatuslukkiutumilleen?
Jos jotakin toivon niin sitä, että pystyn edes joskus havainnoimaan asioita sellaisina kuin ne ovat ja merkitsemään nuo havainnot muistiin vääristelemättä liikaa. Ja että osa lukijoistani rohkaistuu sitten vuorostaan havainnoimaan maailmaa ja tekemään omia muistiinpanojaan. Tässä elävässä jatkumossa, jossa nimillä ja yksilöillä ei lopulta ole väliä, todistamme hetken todellisuutta, olemme sanoiksi ja riveiksi muuntuvaa energiaa – ja sitten unohdumme.
”Omistan kirjoittamani teokset ja jätän tekijänoikeustulot perinnöksi tyttärilleni”, Deborah Levy päättää suomentamani Omistuskirjoituksia -teoksen. Tuo kirja on täynnä pohdintaa omistamisesta, perinnöstä ja elämäntyöstä, ja palaan usein sen viimeisiin riveihin. ”Tässä mielessä kirjat ovat kiinteistöjäni. Ne eivät ole yksityisaluetta. Raivokkaat koirat eivät vartioi niitä, porteilla ei ole vahteja eikä missään ole kieltokylttejä. On sallittua sukeltaa, roiskia, suudella, epäonnistua, raivostua tai pelätä tai olla lempeä, tai kyynelehtiä, rakastua väärään ihmiseen, tulla hulluksi tai kuuluisaksi ja leikkiä nurmikolla.”
Oma testamenttini pyörii kirjoituspöydän laatikossa. Nyt kun olen elossa, on asioita, joita eteen haluan tehdä vielä työtä ja joiden toivon säilyvän omalla vartiovuorollani. Esimerkiksi se viime kirjeessä mainitsemani vanha elokuvateatteri! Se on vangitseva paikka. On kuin noihin kaikuviin, pimeisiin tiloihin olisi tallentunut siellä käyneiden ihmisten unelmia, pettymyksiä ja elossaolemisen hetkiä.
Kaikki on teatterin suhteen yhä epävarmaa, ja olen yrittänyt kovasti olla kiintymättä siihen liikaa, mutta minkä ihminen itselleen voi. Sitä rakastaa mitä rakastaa – ja toivoo, että siitä jää tänne jokin jälki.
Palaamisiin taas huhtikuussa,
Pauliina
Neljäs kirje: Huomionarvoisia asioita (huhti 2023)
Hyvä lukija,
Työpöytäni ohitse kulkee autoja ja ihmisiä. Oikeasti tuo liikenne virtaa tietysti ulkona kadulla, mutta kun kerran pöytäni on ikkunan ääressä, minusta tuntuu usein siltä kuin muiden elämä tapahtuisi katseeni alla. Talossamme ei ole juorupeiliä, jotka ovat tavallisia rannikon vanhoissakaupungeissa, mutta ilman peiliäkin jään aina silloin tällöin havainnoimaan ohikulkevaa. Pyöräilijöitä, koululaisia, turisteja kesäaikaan.
Keskustan puutaloissa raja kodin ja kaupungin välillä häilyy. Se on huokoinen molempiin suuntiin. Pimeällä ikkunat muuttuvat näyteikkunoiksi, päivisin lauluharjoitteluni äänenavauksineen kantautuu kadulle. Ehkä se on reilu vaihtokauppa: havaitsen ja tulen havaituksi.
Viime aikoina olen joka tapauksessa miettinyt paljon huomiota ja arvoa, niiden välistä hiukan rikkonaista suhdetta. Kun katsettamme niin siekailematta kalastellaan, harhautetaan ja koukutetaan, ei voi aina väittää, että ihminen arvostaa sitä mitä hän katsoo ja mille hän antaa huomiotaan.
Säästän teidät silti sosiaalisen median aikakauden tutuilta saarnoilta. Kaikilla meillä on varmaan riittävän syyllinen olo siitä, miten aika kuluu ja miten sitä kulutamme. Tyydyn toteamaan, että kaipaan katseelleni vapautta ja rauhaa. Sitä että ohjaan maailman havainnoimista itse ja jaksan valita mitä näen, enkä vain anna ennustettavien ja yllätyksettömien sisältöjen tuudittaa tajuntaa. Välillä minusta tuntuu pieneltä ihmeeltä, että ihmiset lukevat yhä kirjoja: terästäytyvät rauhoittumaan jatkuvien ärsykkeiden keskellä, pistävät puhelimensa pois ja syventyvät vapaaehtoisesti muuhun kuin elämänsä moniin vaatimuksiin.
Nuo vaatimukset ovat syy myös siihen, että ehdin kirjoittaa teille huhtikuun kirjeen vasta nyt. On kirja editoitavana ja elokuvateatteri henkiin heräteltävänä (se meidän hankkeemme meni läpi, ja olemme siirtyneet myönteisen päätöksen riemusta yhdistysvirallisuuksiin ja ankaraan työntekoon), ja perhepiirissä tuntuu tapahtuvan joka viikko jotakin tärkeää. Liian harvoin jaksan huomata edes sen maailman, joka elää suoraan ikkunani alla.
”Havaitseminen lisää sitä mistä teen havaintoja”, kirjoitin Tuntemani maailma -teokseen, kun katselin luontoa paljon tarkemmin kuin nykyään. ”Maailma laajenee ja täsmentyy yhtäällä ja selkäni takana se kutistuu ja sumenee.”
Sellaista kokemusta kohden tahtoisin kulkea nyt keväällä ja kesällä: jättää kuormittavat ja yhdentekevät ärsykkeet selän taakse ja kääntyä kohti maailmaa, antaa katseeni rauhoittua, tarkentua, laajeta. Olen varma, että niin näkisin jotakin huomioni arvoista.
Pauliina
Viides kirje: Marginaaleista (touko 2023)
Hyvä lukijani,
Kirjoitan tätä kirjettä junassa matkalla Helsinkiin. Heräsin varhain ja olin jo aamuviiden jälkeen bussissa, puolen tunnin matkanteon jälkeen lähimmällä rautatieasemalla ja nyt junassa. Matkaa on takana nelisen tuntia, jäljellä kaksi.
Syrjässä asuminen on tätäkin, etäisyyksien hyväksymistä osaksi arkea, istumista. Jos ollaan aivan rehellisiä, kirjoitin asuvani syrjässä lähinnä tehdäkseni teille mieliksi. Ei minun elämäni tapahdu syrjässä vaan maailman keskipisteessä siinä missä kenen tahansa. Tuntuu aina vähän surulliselta kuulla, jos harvaan asutuilla seuduilla ihmiset mieltävät sijaitsevansa sivussa, sisäistävät ja ottavat omakseen sen ajatuksen, että suuremmissa paikoissa asuvien ihmisten elämä on lähtökohtaisesti merkityksellisempää ja painavampaa.
Tätä nykyä minusta tuntuu joka tapauksessa kotikaupunkiin saapuessani kuin palaisin suoraan keskelle kuhisevaa elämää ja todellisuutta (sellaista elokuvateatteriunelmaa kuin meillä ei ole kyllä missään!). Pääkaupunkiseudulla olen taas kylässä, edustamassa, muunnun vieraaksi ja hiukan kuvitteelliseksi hahmoksi. Kieltämättä myös virkistyn, kun jätän kotiin kuomat ja kumpparit.
Viime vuonna ilmestyneessä Vastuulliset -romaanissa koetin tehdä asuinympäristöni lukijalle eläväksi, kuvailla tuota minulle niin tärkeää pienen tehdaskaupungin todellisuutta. Kirjan vastaanotto oli pettymys: ei siksi etteivätkö sen saamat arviot olisi olleet riittävän myönteisiä, vaan siksi ettei teoksen kysymyksiä hahmotettu niin merkittävinä, että romaani olisi saanut laajempaa valtakunnallista huomiota. Kirjallisuutta on mielestäni tärkeä kirjoittaa koko Suomessa, mutta olen kyllä alkanut miettiä, mikä on asuinpaikan valinnan hinta suhteessa ammatilliseen nähdyksi tulemiseen.
Toisaalta on vaikea syyttää ihmisiä siitä, että lähellä olevat asiat näyttäytyvät erityisen merkityksellisinä ja kaukaisemmat todellisuudet ovat sellaisia, joihin perehdytään, jos aikaa jää. Samanlainen olen itsekin. Jopa kuvitelmani tarraavat kiinni kotikatuun, tuttuihin kortteleihin ja näkymiin.
Helsinkiläisten kustantamojeni ansiota on, ettei työni sijoitu niin voimakkaasti marginaaliin kuin se muuten voisi. Tapaan molempia tänään. Toisen kustantamon kanssa keskustelemme kehkeytyvästä käsikirjoituksesta. Olen lähettänyt luettavaksi muutaman alustavan tekstin, ja ensimmäisen reaktion kuuleminen on aina yhtä jännittävää. Sitten menen Tammelle juhlistamaan kirjailijoiden yhteistä esseekokoelmaa nimeltä Suurteoksia II. Kokoelmassa kerromme meihin vaikutuksen tehneistä kirjoista.
Itse valitsin käsiteltäväkseni Jhumpa Lahirin romaanin Kaima. ”Lahirin englanninkielisen tuotannon voi laskea osaksi montakin kirjallista jatkumoa, mutta omassa kirjahyllyssäni hänen vierellään seisovat Alice Munro, John Williams ja Elizabeth Strout”, kirjoitin esseeseeni. ”Tämä yhdysvaltalainen proosatraditio, jossa kuvataan vähäeleisesti ja vivahteikkaasti erilaisia ihmiskohtaloita ja elämän kerrostumia, on ollut minulle lukijana lohdullinen ja kirjailijana tärkeä. --- Monet tarinat kertovat tavallisiksi määritellyistä ihmisistä, mutta näiden kertojien katseen alla he eivät tunnu tavallisilta. Päinvastoin taitava henkilökuvaus saa havahtumaan jok’ikiseen elämään sisältyvään tragiikkaan ja kauneuteen, ja jännitteen perustaksi riittää, että ihminen on olemassa tässä maailmassa.”
Olemassa tässä maailmassa myös tänään, matkalla Helsinkiin, välitilassa.
Voi hyvin, missä ikinä sijaitsetkin.
Pauliina
Kuudes kirje: Syreenien menetetystä loistosta (kesä 2023)
Hyvä lukijani,
Helmikuussa kirjoitin etäisyyksien kaipuusta, joka kalvoi minua, kun elin tiheää arkea päivästä toiseen lähes samassa maailman pisteessä. Nyt olen ollut yli kolme viikkoa matkoilla. Poissa kotoa ja kotikaupungista, kaukana puolisosta ja koirasta.
Vaikka laumamme on siis hajaantunut, minulla on ollut seuraa ja tekemistä, ja varmaan siksi aika on kulunut yllättävän nopeasti. Taakse jättämäni maailman palanen on myös näyttänyt selviytyvän varsin hyvin ilman jatkuvaa läsnäoloani ja valvontaani. En tiedä, olenko siitä iloinen vai sittenkin pettynyt. Ketäpä ei houkuttaisi olla korvaamaton, vaikka se tarkoittaisi lähinnä työlästä ja vastuiden rajaamaa elämää.
Melkein parasta tässä viikkojen etäisyydessä on ollut se, miten lakkasin puolivahingossa tekemästä somepäivityksiä. Olemassaolo on tuntunut kevyemmältä ja vapaammalta, kun en ole etsinyt itsestä ja ympäristöstä tallentamisen ja jakamisen arvoisia asioita. En ole kertonut somessa edes lukemistani kirjoista, ja lukeminen on palautunut sen myötä intiimimmäksi kokemukseksi. Se tuntuu taas yksityisasialta, salaiselta yhteydeltä toisiin ihmisiin. Haluan pitää siitä kiinni.
Joskus annan itselleni ehkä luvan luopua sometileistä kokonaan. Nyt säästelen niitä vielä mielenmuutoksen varalta, mutta olen kuitenkin huojentunut siitä, etteivät ne ole ainoa tapa olla yhteydessä lukeviin ihmisiin. On kirjat, ennen kaikkea kirjat, ja tietysti myös nämä kirjeet.
Vasta matkan viimeisinä päivinä olen antanut itselleni luvan ikävöidä. Kaipaan puolisoa ja koiraa, rutiineja ja toistuvia havaintoja, sitä että olen syvästi tuntemani maailman ympäröimä ja sisällä. Ilman noita kiintopisteitä osa minusta jää ajelehtimaan. Kukat ja puut ovat kukkineet myös täällä muualla, mutta eivät ne ole merkinneet minulle samaa kuin ne puut ja kukat, joihin minulla on arkinen suhde. Lähdin kun omenapuumme aloitti kukkimisensa. Menetin tulppaanien avautumisen (pihan varjossa se tapahtuu meillä vasta kesäkuussa). Syreenien ensiloiston näin vain kuvissa.
Lapsena minulla oli tapana kieltää perheenjäseniä puhumasta mitään kiinnostavaa, jos jouduin jättämään hetkeksi heidän seuransa. Nyt olisin halunnut pyytää sitä kotikaupunkini luonnolta. Olisi ihanaa kyetä pysäyttämään maailma, olla pari viikkoa poissa ja löytää todellisuus sellaisena kuin miksi sen jätti – kuin kirjan, jonka on laskenut kädestään ja jonka lukemista voi jatkaa samasta kohdasta.
Kun palaan kotiin, palaan myös kirjoittamisen pariin. Täytyy kiriä kiinni työsuunnitelmaa ja muotoilla lauseiksi ajatuksia ja kokemuksia, joiden yksityiskohdat unohtuvat, ellen ryhdy töihin.
Kotiinpaluu tuntuu sarjalta lähestymisiä, jälleenkytkeytymisiä, sitä että ottaa tutun sijainnin vastaan kaikin aistein ja uskaltaa taas hengittää syvään.
Ensin tulevat laumani jäsenet, joista olen ollut erossa.
Sitten tulppaanit, omenapuu, syreenit.
Viimeiseksi sanat, virkkeet, rivit ja kappaleet, ja tiedosto, jota en ole hetkeen avannut.
Kiirehdin luokse.
Keskikesän terveisin
Pauliina
Seitsemäs kirje: Tiedonantoja (heinä2023)
Hyvä lukijani,
Tämä kirje on pelkkä tiedonanto: en ole unohtanut sinua, vaikka olen ollut hiljaa.
Heinäkuun olen kyllä unohtanut, ja oikeastaan koko keskikesän. Voiko tosiaan olla niin, että kävin uimassa ainostaan kerran? Ei sentään, ehdin vain unohtaa senkin.
Syy sekä hiljaisuuteen että kesän ohittamiseen on se, että mielessäni ovat pyörineet toiset asiat ja ajat. Olen viipynyt syvällä tekstin maailmassa, ja siellä on milloin syksy, milloin talvi, milloin 1970-luku tai viime helmikuu. Nykyhetkeen tarttumisen sijaan olen kurottanut käteni kohti ajatuksia ja yrittänyt napata ne lennosta.
Tänään pääsin tekstissä lopulta siihen pisteeseen, jossa minun kuuluu olla. Olen taas aikataulussa, mikä on tällaiselle kurinalaiselle ja työsuunnitelmien aikatauluihin nojaavalle kirjoittajalle helpotus. Jatkan kyllä työtä, mutta siirryn lukemaan ja tutkimaan aineistoja seuraavaa kirjoitusrupeamaa varten. Lukeminen on nyt uudelleen lukemista ja aineistoni tuttuja. Etsin jotakin, mikä on jäänyt minulta huomaamatta tai hyödyntämättä edellisillä kerroilla. Kun käsikirjoitus muuttaa kirjoittaessa muotoaan, samalla vaihtuvat kysymykset, joihin etsin vastauksia. Lähestyn aineistoa näiden uusien ja mielestäni parempien kysymysten valossa.
Kirjoittaminen on ollut nautinto. Hahmottomat, sameat ja erittelemättömät tunteet ja kokemukset ovat viimein muotoutuneet valmiilta vaikuttaviksi lauseiksi. Niin monet päivät, viikot ja kuukaudet olen kävellyt niiden kanssa, koettanut taltuttaa niitä tai saada niitä asettumaan edes hetkeksi, jotta voisin tarkastella niitä kunnolla. On kuin ne olisivat suostuneet nyt paljastamaan itsensä. Kesyyntyneet vähän.
Pelkästään oman pään sisällä eläminen ei toki onnistu minultakaan tässä maailmanajassa. Tapahtuu niin paljon sellaista mitä ei voi sivuuttaa, vaikka on vaikea tietää, missä omat vastuun ja vaikutusmahdollisuuksien rajat kulkevat, tai millaiset teot eivät jäisi pelkiksi eleiksi. Maailmalle voisin kai kirjoittaa saman lauseen: en ole unohtanut sinua, vaikka olen ollut hiljaa.
Mietin kieltä ja äänen käyttämistä. Miten niiden täytyy ainakin kirjailijalle olla jotakin muuta kuin iskulauseita ja mielipiteiden ja arvojen listaamista, vaikka myös suoraviivasta kapinaa tarvitaan yhteiskuntien muuttamiseksi. Oma ääneni ei tunnu aina soveltuvan siihen, mitä maailmassa tarvittaisiin, ja välillä ääneni tuntuu minusta lähes hyödyttömältä. Silloin näen itseni ihmisenä, joka keskittyy rakentamaan työpöytänsä ääressä kiinnostavaa lausetta, vaikka talo on tulessa.
Jotkut kirjailijat osaavat yhdistää nämä kaksi asiaa minua paremmin. He pystyvät pitämään kiinni kaunokirjallisesta ilmaisusta, tarkasta ja yllätyksellisestä ajattelusta ja rakenteiden estetiikasta samalla kun heidän teoksensa voi lukea väkevinä puheenvuoroina inhimillisyyden ja yhdenvertaisuuden puolesta. Ajattelen vaikkapa apartheidin ajan Etelä-Afrikassa kasvanutta Deborah Levyä ja suomentamaani katkelmaa hänen teoksestaan Mitä en halua tietää.
”Olin asunut Englannissa kuusi vuotta ja olin lähestulkoon niin englantilainen kuin olla saattoi. Silti olin tullut jostakin muualta. Kaipasin nimettömien kasvien tuoksua, nimettömien lintujen ääniä, nimettömien kielten sorinaa. Missä eteläinen Afrikka täsmälleen ottaen sijaitsi? Jonain päivänä tutkisin karttaa ja ottaisin siitä selvää. Makasin valveilla koko yön. Makuuhuoneestani läntisestä Finchleystä käsin tahdoin esittää maailmalle niin monta kysymystä synnyinmaastani. Kuinka ihmisistä tulee julmia ja turmeltuneita? Jos rääkkäät jotakuta, oletko hullu vai normaali? Jos valkoinen mies päästää koiransa mustan lapsen kimppuun ja kaikkien mielestä se käy päinsä, jos naapurit, poliisi, tuomarit ja opettajat sanovat ”se sopii minulle”, onko elämä elämisen arvoista? Entä ihmiset, joiden mielestä se ei käy päinsä? Onko heitä maailmassa tarpeeksi?”
Toivon että on.
Pauliina
Kahdeksas kirje: Pitkiä kaaria (elo 2023)
Hyvä lukijani,
Maailma on hidas. Taas eilen valittelin ystäville elämäni suurta tragediaa: olen kärsimätön ihminen, joka tekee jatkuvasti kärsivällisyyttä vaativia asioita.
Ammatinvalintakysymys tietysti. Olisinhan voinut yhtä hyvin keskittyä kirjoittamaan nopeamman kierron tekstilajeja. Lehtijuttuja, blogitekstejä, somepäivityksiä. Mutta ei se vain luonnu! Nimenomaan pitkien tekstien poljento vetoaa minuun. Saan tyydytystä niiden rakentamista kokonaisista maailmoista. Pidän uppoutumisesta, siitä että saan viettää kauan aikaa samojen aiheiden ja henkilöiden parissa ja oppia näkemään paremmin ja syvemmin.
Samalla vihaan tällaisten ikuisilta tuntuvien prosessien keskeneräisyyttä ja epävarmuutta. Yhtä vaihetta vaiheen perään, sadattelen, ja mietin varmaan päivittäin, että tulisipa jo valmista.
Luova elämäntapa on riskinottoa. Monien silmissä oudointa on taiteilijoiden halukkuus ottaa niin suuria taloudellisia riskejä. Ajatella, että ihminen saattaa tehdä työtä vaikka parikin vuotta ilman mitään varmuutta palkan saamisesta! He ovat tietysti aivan oikeassa, ja varsinkin laihempina vuosina taiteilijan otsalle nousee kyllä kylmä hiki, jos seuraavasta apurahasta tai muusta toimeentulon lähteestä ei ole tietoa.
Suurin riski taitaa kuitenkin olla epävarman projektin rakastaminen. Se että antaa aikaansa ja omistautumistaan jollekin, mikä ei välttämättä näe koskaan päivänvaloa tai toteudu sellaisena kuin se omissa ajatuksissa välkehtii.
Kun sitten kärsivällisyys lopulta loppuu, projektin hautaaminen voi viedä voimat ja työhalun pitkäksi aikaa. Ammatilliselle uralleni ei mahdu monta sellaista luopumista, mutta yhden näytelmän suhteen annoin periksi vuosia sitten. Luopumisen ja epäonnistumisen suru oli yksi masennukseni taustatekijöistä, kun kirjoitin Keskivaikeaa vuotta.
Siitä on aikaa. Olen tointunut, toipunut, jatkanut matkaa. Viime viikolla eräs taho kysyi kuitenkin yllättäen tuota tekstiä luettavaksi, ja silmäilin sen läpi. Siellä se oli, vanha näytelmänmuotoinen ajatukseni, ja havaitsin, että sen sydän minulle yhä elävä. Olin kyllä hyödyntänyt osan tarinasta sittemmin julkaistuun Vaahtera-romaaniin, mutta ihmissuhdeproosa on väistämättä toista kuin näyttämölle luotu yhteiskunnallinen satiiri.
Päädyin työstämään tekstin uusiksi vielä kerran ja huomasin, että sain kiteytettyä sen lomaan joitakin tämänhetkisistä yhteiskunnallisista turhaumistani. Luulen, että se puhuisi nyt oikeita asioita tässä maailmanajassa.
Jos tuo näytelmä vielä joskus esitetään, se tapahtuu kärsimättömyydestäni huolimatta. En minä jaksanut enää odottaa tai toivoa siltä mitään, paitsi nyt kun vastoin tahtoani toivon taas.
Lyhytjänteinen ihminen. Toteutumisen pitkät kaaret. Siinä jännitteessä elän vuodesta toiseen. Joskus huimaa, kun ajattelen tapahtumia, joiden kaari kurottaa ihmiselämän yli. Istutettujen puiden kasvua. Taloja, joissa sukupolvien ketjut elävät. Siitä rytmistä, tuosta hitaasta ajasta kun ehtisi oppia jotakin.
Pauliina
Yhdeksäs kirje: Avoin elämäni (syys 2023)
Hyvä lukijani,
Hahmotin edessä olevan elämäni kauan tarinana. Tuo tarina oli yksinkertainen ja typerä, mutta pidin siitä itsepintaisesti kiinni. Vertailin elämänkulkuani siihen, mitä tarinassa olisi kuulunut tapahtua, ja oli kroonisesti pettynyt. Eihän sen näin pitänyt mennä!
En aivan ymmärrä, miksi minun oli niin vaikea muokata kertomustani, vaikka todellisuus osoitti siinä räikeitä virheitä. Nuoruudessa luonnostelemani päähenkilö ei esimerkiksi ollut se minä, jona opin itseni tuntemaan vuosien mittaan, ja maailmakin paljastui menestystarinani kulisseja monimutkaisemmaksi miljööksi.
Tarinasta saa turvaa. Myös valheelliset ja lapsekkaat kertomukset antavat olemassaololle rakenteen ja suunnan. Luulen, että minun oli vaikea hyväksyä sitä, miten nykyhetki on aina täynnä niin erilaisia mahdollisuuksia – jotkut niistä ihania, toiset hirveitä, suurin osa jotakin siltä väliltä.
Kaikkien noiden toistaiseksi toteutumattomien mahdollisuuksien sietäminen ei luonnu minulta vieläkään helposti. Viimeksi eilen listasin kännykän muistioon elämäni epävarmuuksia, kun koetin ymmärtää, miksi ahdistus on vienyt minulta viime kuukausina voimia. Listasta tuli melko pitkä. Eniten apua taisi olla siitä, että annoin muistiolle uuden nimen. Elämäni epävarmuuksista tuli Elämäni avoimuudet.
Rakastan tarinoita yhä. Paras valintani oman elämäni tarinankertojana on silti ollut se, että aloin raivata todellisuudelle tilaa. Tutkin mitä tapahtuu, yritän tehdä tarkkoja havaintoja ja ymmärtää, ja neuvottelen siitä, millaisia merkityksiä tapahtumille annan. Omat toiveeni, unelmani, pelkoni ja päähänpinttymäni ovat vain ainesosia kertomuksen kudelmassa, eivät sen määräävä voima.
Edessä oleva elämä on aina avointa ja tarinatonta, mutta se ei tarkoita, että siinä olisi mitään vikaa. Taivaan kiitos säästyin kokemasta niin yksioikoista ja tylsää tarinaa, jota velvoitin itseni joskus seuraamaan.
En tiedä tänäänkään, miten tarina tästä jatkuu. Opettelen hyväksymään sen tervetulleena asiantilana.
Pauliina
Kymmenes kirje: Tarpeettomia ajatuksia (loka 2023)
Hyvä lukijani,
Tämä kirje lienee lyhyt. Kirjoitan sitä vastentahtoisesti – vain koska olen luvannut ja lokakuu on päättymässä.
Lauseisiin, joita maailma näyttää nykyään kaipaavan, ei tarvita kirjailijan ammattitaitoa.
Älkää tappako.
Älkää ruokkiko vihaa.
Rakentakaa rauhaa, suojelkaa elämää.
Kääntäkää suunta ennen kuin vahingot kasvavat vieläkin suuremmiksi.
Viime viikkoina ja päivinä en ole saanut kosketusta siihen itseeni, jonka haluaisin kirjoittaessani kuulla. Se minä pystyy tarkastelemaan asioita tietyltä etäisyydeltä, tutkimaan niitä uteliaasti ja sanomaan jotakin rakentavaa ja mielellään myös esteettisesti hiottua. En tavoita häntä itsessäni. Olen liian uupunut, surullinen ja turhautunut. Maailman tapahtumia on ollut liian kauan mahdotonta hahmottaa ja hyväksyä, ja lisäksi nielen henkilökohtaisempia pettymyksiä. Mitä järkeä on pyrkiä rakentamaan merkityksiä, luoda taideteoksia ja kulttuuria todellisuudessa, jossa vallitsee lähinnä irrationaalisuus, itsekkyys ja lyhytnäköisyys?
Tarkoitukseni ei ole herättää huolta. Toivun ja tokenen epäilemättä tästäkin aallonpohjasta. Olen riittävän onnekas, turvassa, rakastettu, ja on tarpeeksi pienen mittakaavan elämäniloja, niin kuin vaikkapa lauluopinnot, joita olen jatkanut keski-ikäisenä kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. On suuri huojennus, että laulaa voi silloinkin, kun ei ole mitään omaa sanottavaa. Saan tulkita, levätä jonkun toisen rakentamissa merkityksissä, antaa ääneni hänen ajatuksilleen. Omiini olen aika väsynyt, niiden voimattomuuteen, tarpeettomuuteen, tyhjään kolinaan.
Voi hyvin, missä ikinä näitä sanoja luetkin.
Pauliina
Yhdestoista kirje: "Vapaa on vain umpihanki" (marras 23)
Hyvä lukijani,
En pidä myöhästymisestä. Itse asiassa en pidä edes kiireen tunnusta, joten saavun kaikkialle säännönmukaisesti liian varhain. Jos tulen täsmällisesti paikalle, olen ehtinyt stressata ajan kulusta jo moneen kertaan, ja muilta salaa koen olevani myöhässä.
Deadlineilla ja minulla on samanlainen suhde. Jos en ole selvästi edellä aikataulua, jonka olen sopinut muiden kanssa tai asettanut itselleni, koen paineen kuristavana. Määräajan lähestyminen ei siivitä vaan tukahduttaa kirjoittamistani. Kuinka kukaan voi luoda, jos hänen on pakko? Miten ihminen pystyy ylipäätään ajattelemaan, jos hän kuulee koko ajan kellon tikittävän?
Tunne vapaudesta on minulle tärkeä. Haluan päättää itse päivieni sisällöstä ja toimia mahdollisimman usein omassa rytmissäni. Vapaus on minulle jopa keskeisempi arvo kuin onnellisuus. Sen vuoksi olen päätynyt näin epävarmaan ammattiin, ja siksi tarvon polvia myöten hellaakoskelaisessa vapauden umpihangessa silloinkin, kun viisaampi lähtisi etsimään latuja.
Marraskuun loppu lähestyy, ja valmistelen joulua. Ideoin ja hankin lahjoja, sovin aikatauluja, väsään lapsille joulukalentereita, etsin ylle jotakin kimaltavaa…
Viimeisintä romaaniani kirjoittaessani mietin joulua paljon. On oikeastaan hätkähdyttävää, miten noilla kolmella päivällä on voima valjastaa ihmiset vimmaiseen vaivannäköön keskellä pimeää kautta, jolloin ihmiset tarvitsisivat paremminkin lepoa. Joulun kujanjuoksussa kohdataan sukujen vaihtelevat perinteet, sovitellaan yhteen erilaiset arvomaailmat ja arvioidaan kertavuotisesti suhdetta uskonnollisuuteen. Epäkäytännölliset ihmiset opettelevat marttataitoja muiden kestitsemiseksi samalla kun joulupöydän yltäkylläiset tarjoilut saavat aikaan kalorien päivittelyä ja muuta rutiininomaista keho- ja ruokarauhan rikkomista. Ja sitten on se joulua edeltävä lahjaruljanssi, jossa pitäisi osoittaa välittämistä ja kykyä yllättää, ja tehdä kuitenkin valintoja, jotka sopivat omaan budjettiin ja maapallon kantokyvyn rajoihin. H-hetken lähestyessä ihmiset sietävät kaikessa hiljaisuudessa menneiden joulujen muistoja, jotka eivät ole välttämättä erityisen kultaisia, ja koettavat loihtia itsensä juhlatuulelle vaikkeivät pystyisi täyttämään joulun normeja. Esimerkiksi oletuksia siitä, että jokaisella on lämmin ja laaja suku tai sukua korvaava kiinteä ystäväverkosto, kranssein ja kynttilöin koristeltu idyllinen sisustuslehtikoti ja kulutusjuhlan edellyttämä varallisuus.
Välillä joulun ihmeeltä tuntuu se, että ylipäätään jaksamme viettää sitä vuodesta toiseen. Ja kuitenkin sitä jotenkin rakastaa.
Vapauden tunteen vaaliminen on joulun aikaan vielä vaikeampaa kuin muulloin, mutta uskon, että sille kannattaa uhrata pari ajatusta myös tähän vuodenaikaan. Millainen joulunviettotapa tuntuisi omaehtoiselta? Millaisia vapauden hetkiä olisi mahdollista luoda joulun ja joulunvalmistelun keskelle?
Yhteisöllisten perinteiden ja juhlien luonteeseen kuuluu, että jokaista yksilöllistä toivetta on mahdotonta täyttää, mutta kokonaan ei itseään kannata koskaan menettää.
Lämpimin terveisin
Pauliina
Kahdestoista kirje: Toivo ja tuntematon tulevaisuus (joulu 2023)
Hyvä lukijani,
Aloitan pienellä ilonaiheella: tämän viikon jälkeen saan vaihtaa vanhan kalenterini uuteen. Nykyinen kalenterini on kärsinyt kolhuja matkan varrella. Se on kastunut ja käpristynyt, tussien jäljet ovat levinneet aukeamalta toiselle ja sivut ovat täynnä ylipyyhittyjä menoja, muuttuneita suunnitelmia, menneitä kiireitä ja todisteita kuluneen vuoden pettymyksistä.
Uusi kalenterini on sitä vastoin lähes käyttämätön, siisti ja melkein tyhjä. Sen sivut ovat puhtaita ja muutamat ensi vuodelle kirjaamani menot maltillisia. Kun pidän kalenteria kädessäni, suhtaudun tulevaan vähän toiveikkaammin.
En ole tosin varma, miten paljon toiveikkuuteen on aihetta. Sekä maailmalta että Suomesta kantautuvat uutiset ahdistavat ja huolettavat minua usein. En luettele murheitani tässä, kun kerran elämme samassa maailmassa, mutta sanottakoon, että luottavainen eteenpäin katsominen on välillä vaikeaa. On paljon sellaista, mitä vastaan tahtoisin protestoida, hyviä syitä taistella eikä vain sopeutua ja sietää, mutta menneen vuoden jäljiltä minulla on energiaa lähinnä todellisuuden havainnoimiseen pienemmässä, oman elämäni kokoisessa mittakaavassa. Uskon, että voimani vielä palaavat, ja itsensä sättiminen vain hidastaa tokenemista. Koetan siis hyväksyä tämänhetkiset rajani, mitä maailman muuttamiseen tulee, ja olla silti luopumatta toivosta.
Suomentamassani Rebecca Solnitin teoksessa Miehet selittävät minulle asioita on hieno essee nimeltään Woolfin pimeys. Tekstistä voisi lainata montakin ajatusta, mutta minua siinä puhuttelee eniten se, miten Solnit tunnustaa ja hyväksyy sen, ettei tulevaisuudesta voida tietää mitään. Vaikka tulevaisuus on aina tuntematon ja ennustamaton, se ei ole syy luopua toivosta vaan päinvastoin syy pitää toivosta kiinni.
”Oma toivoni perustuu sille, ettemme tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja että epätodennäköisiä ja vaikeasti kuviteltavia muutoksia ilmenee varsin säännöllisesti”, Solnit kirjoittaa. ”Epävirallinen maailmanhistoria osoittaa, että asialleen omistautuneet ihmiset ja kansanliikkeet voivat muovata historian kulkua ja ovat tehneet niin, vaikka ennalta ei tiedetäkään, miten ja milloin voittaminen on mahdollista ja kauanko se vie aikaa.”
Ajattelen noita sanoja usein, vaikka kirjan suomentamisesta on jo aikaa, ja lähetän niiden myötä teille lukijoilleni lepoa ja luottamusta tulevaan vuoteen. Kiitos kun kuljitte rinnalla. Näiden kirjeiden kirjoittaminen on ollut minulle tärkeää. Niitä laatiessani hahmotin itsestäni ja maailmasta aina jotakin sellaista, mitä en ollut muuten pystynyt tavoittamaan.
Lämpimin terveisin
Pauliina